Turunen, Hannu: Savipada da vezi

Savipada da vezi. Kuva: Hannu Turunen

Savipada da vezi

Oli erähiči agjembal erämuan hiekal savipada. Nerokkahat käit oltih sen ammui saves luadinnuh da sehäi oligi putilline pada, rikkovumatoi da sumbu. Pada oli läs täyzi vetty.  Ken lienöy sen viel täyttännyh da sid unohtannuh gu lähti iäreh matkuamah. Nygöi pada vai kybröitti hiekas yksinäises erämuas.Vezi ei olis tahtonnuh padases olla vai tahtoi nečis iäreh. Se raugui padasel: ”Sinä piet minuu vanginnu. Piästä minut iäreh, tahon vabahakse!” Pada vastai: ”Ellennän ved sinä tahot vabahakse. A minä olen vai savipada engo malta lekkuo nengaleite što kuaduisin da sinä piäsisit iäreh minun syväimes. Pidäy vuottua što kentahto tulou da kuadau sinut muah. Sidä paiči, jesli malttasingi iče kuaduo, valusit täh erämuan peskuh. Midäbö hyödyy siid olis? Vuotammo, kentahto tulou da juou sinut juotatukseh. Häi bodriuduu sinus da virkkau: Kui magiedu vetty! Silloi olet ihaškoittannuh da olluh hyövykse. Libo kentahto nostau minut yläh, vie vil’l’upellol da valelou pellon sinul. Vil’l’an orahat bodrietah da yletäh vihandakse heilumah tuules. Silloi olizit hyövykse monel.”

A vezi ei olluh tyydyväine. Se jatkoi raugumistu. Pada ei voinnuh nimidä ruaduo što se olizi tahtonnuh vetty avvuttuo. Erähiči rištikanzuo kulgi siiriči ga ei niken dogadinnuh padua.

Päivät kuluttih, päiväne pastoi räkitti da vähitellen vezi haihtui padases, vähä vähäzes, kuni pada oli ihan tyhjy da kuivu.

Vezi oli kui oligi piässyh vabahakse, taivahan tuuliloih. Pada jäi yksin erämuan hiekal.

Vähitellen tuuli tukuttih sen ymbäri liziä hiekkua da kattoi lopuškal padasen kogonah.

Ruukku ja vesi

Joskus, kauan sitten, oli syrjäisen autiomaan hiekalla ruukku. Taitavat kädet olivat joskus muovanneet ruukun savesta ja se olikin kunnollinen ruukku, tiivis ja ehjä. Ruukku oli melkein täynnä vettä. Joku oli täyttänyt ruukun ja sitten unohtanut sen siihen lähtiessään pois. Nyt vesiruukku vain olla jökötti yksinäisessä autiomaassa.

Vesi ei olisi halunnut olla ruukussa vaan tahtoi sieltä pois. Se valitti ruukulle: ”Sinä pidät minua vankina. Päästä minut pois, tahdon vapauteen!” Ruukku vastasi: ”Ymmärrän kyllä että haluat vapauteen. Mutta olen vain saviruukku enkä osaa liikkua niin että kaatuisin ja pääsisit pois sisältäni. On odotettava että joku tulee ja kaataa sinut maahan. Sitä paitsi, jos osaisinkin kaataa itseni, sinä valuisit tähän autiomaan hiekkaan. Mitä hyötyä siitä olisi?  Odotetaan että joku tulee ja juo sinut janoonsa. Hän virkistyy sinusta ja sanoo: Kuinka raikasta vettä! Olet silloin ilahduttanut ja ollut hyödyksi.  Tai joku nostaa minut ylös, vie viljapellolleen ja kastelee peltonsa sinulla.  Viljan oraat virkoavat ja kasvavat vihreiksi huojumaan tuulessa. Silloin olisit hyödyksi monelle.”

Mutta vesi ei ollut tyytyväinen. Se jatkoi valittamistaan. Ruukku ei voinut tehdä mitään vaikka se olisi halunnut auttaa vettä. Joskus kulki ihmisiä ohi mutta kukaan ei huomannut ruukkua. Päivät kuluivat, aurinko paistoi kuumasti ja vähitellen vesi haihtui ruukusta, vähä vähältä, kunnes ruukku oli aivan tyhjä ja kuiva.

Vesi oli kuin olikin päässyt vapauteen, taivaan tuuliin. Ruukku jäi yksin autiomaan hiekalle. Vähitellen tuuli kasasi sen ympärille lisää hiekkaa, peittäen lopulta ruukun kokonaan.