Turunen, Hannu: Ožrat libo kagrat

Elettih voinan jälgesty aigua. Karjalaine mužikka Pekko, Eeva-mučoinke, oli tullu Suistamospäi Lapuan kautti Savon mual, Lapinlahteh. Lapsiigi heil oli jo kolme, kaksi tytärtä da poigu, jälgimäine tytär oli roinnuh Lapual. Alguh hyö elettih Lapinlahtel kustahto, toisiin rištikanzoin čupuis, abiel mielel tiettäväine. Sit hyö suatih palazen muada da luba srojie oma uuzi pertti. Vesseläl mielel hyö ruajettih, nostettih liävä, pertti da kyly. Ežmäne vuozi elettih liäväs lehmänke. Taloin kohtugi oli čoma, ei loitton Onkivesi-järves. Kai oli hyvin, ainos kuitengi oli igävy kodih Karjalan mual.

Pekkua himoitti suaha oma pieni peldo da kazvattua vil’l’uo, kui kodi-Karjalas. A vot, Pekko kuokki palazen muata pellokse. Sid pidi suaha siemendy, se oligi jygei ruado. Vil’l’an siemendy ei siihe aigah suanu ostua hos d’enguagi olisi ollu, pidi ezmäseks suaha ostoluvat da bumagat kansanhuollos, a se vei aigua. Lopukse luvat kuitengi suatih, a hyväl mielel Pekka meni laukkah siemendy ostamah. Eeva-mučoil häi vie sanoi: ”Ostan huavon tävven kagruo konzu suan, a konzu ei kagruo ole, ostan sid ožrua. Ožru on vai kallehembi da sidä suau vähembi.”

Kodvazen jälgeh Pekko tulou vesseläl mielel järilleh kodih, iso huavolline vil’l’an siemendy selläs. ”A kačovai, mučoine, nygöi on meil kagrun siemendy, on mis kylveä peldoh.” Eeva avuau huavon, kačou da kirrahtau Pekol: ”A voi voi Pekko rukku, ei nämä ollah kagrat, ožrat nämä ollah!” Pekko kivahtau: ”Kagrat ollah! Iče kauppias minul andoi da sanoi täs sinul huavon täyzi kagruo.” Eeva kačoi Pekkuo da sanoi lembiel iänel: ”A kyllähäi minä kagrat da ožrat tiijän, kauppias on hairahtunnu. Työnnä tagasi laukkah nämmä ožrat da vaihta kagroih, muutoi riähkä tulou.” Pekko suutui, sanoi: ”Kagrat ollah! Tagasi en heidy vie, peldoh kylvän.” Eeva oli vaikkani, a mielessäh duumaiči: ”Olgah muga, kačomma sid.”

A Pekko kylvi siemened, kezä oli lämmä, vihmoi vähäze da orahad nouzi terväh. Heinykuun ezmäsen nedälin aigah Eeva erähäl huondeksel kävi kačomas pelduo, muheloitti, nyppäi yhten korren da toi perttih. Andoi Pekol da kyzyi nagrunke: ”Viegö sanot tämä on kagru?” Pekko otti korren, kačoi tarkkah, huaristel, nagrahti häigi da sanoi: ”A kehno, oltih häi ne ožrat.” ” A kylhäi minä kagrat da ozrat tiijän”, Eeva sanoi da lizäsi: ”Oigieh se on hyvä, gu suatih ozrua. Niilöis hyvät leivät suamma. Enämbi leibie tarvitah, gu tulou vie uuzi suu ruokittavakse.” Pekko oli kodvan aigua vaikkane da kyzyi: ”Kustabo meil liziä syömämiehii tullah?” Eeva muheloitti, sanoi Pekol: ”Arbua vai, kustabo heidy mahtau tulla? Enzi tuhukuus on meidy jo kuuzi hengie stolan iäres…” Jo Pekko ellendi, muheloitti häigi da sanoi: ”Nygöi keitämmö kouffit.”

Lienöy se vil’l’an myöjän hairahus ollu siunavuksekse, gu heil vie sen jälgehgi rodih kahteksan lastu. Meni erähii vuozii, tuase oli Pekol da Eeval lapsi kastettavannah. Tuttavu pappi tuli da kastoi lapsen. Pappi da Pekka oltih vahnat bratanat, tuttavat jo Suistamon aijal. Kastetoimituksen jälgeh mentih kouffil Pekon da Eevan kodih, papin mučoi oli keral. Juotih kouffit, isä Olavi muheloitti da vesseläl mielel Pekol virkkoi: ”Kelbo mužikku olet Pekko, jo kahteksan lastu on teil roinnuh. A minä žiälöiččen sinun akkuu, Eeva-rukkuu. Eigö teil jo ole lapsii kylläl? Hilliče nygöi ičeis, Pekko!” Pekko oli vaikkani, muheloitti häigi da kačoi papin mučoin jo aiga turbiedu vaččua da sanoi: ”Kačo sinä buatušku vai oman ruados peräh!” Da nagrettih molembased.

Tekstu da kuvat: Hannu Turunen