Olga Karlova: Missä šie olet, armahaiseni?

Hiän oli juoššun ne kolme kilometrie puoleh toiseh toičči monta monituista kertua päiväššä ta monet vuuvvet peräkkäh. Niin himotti nähä, jotta nölki šuušta valu. Häntä pissyššä šinne, missä oli vuottan oma Nätti. Ei kačo paššannun nuuškie mänömatalla šitä tai tätä mukavua, vaikka oma luonto ois kuin muanitellun. Jotta vain tervehtie, hieroutuo čomattaren kylkeh, pyöritellä hänen kera keväisellä nurmikolla tahi lumihankešša, pureškella leikkiessä oman kullan korvie, juošša rantaveteh ta polškie hyväštä mieleštä vinkahtuan – ei ajanvietolla välie, ois vain armaš lähellä. Ihmeh ta kumma kyllä, ei ne isännätkänä pantu vaštah. Nakrettih vain ta šamalla kummekšittihki rakaššettujen jokapäiväsie hommie.

Kuuletko šie milma, missä olet, armahaiseni – uuuuu – missä? Kunne šie olet katon – uuuuu – no kunne? Mie niin kuin ainaški tulin eryähtänä huomenekšena, a šilma ei ole. Enšin ajattelin, moušot läksijä kunne meččäh omien kera, marjah tahi kalalla kämpällä. Juošša huahitin illemmällä tuaš, ka šiuta ei kuulu ei nävy. Jo talon ovieki krapahutin, ruohin vet, konša on hätä. Enšin isäntäš tuli pihalla, šiitä ni emäntä. Piätäh vain sniekutetah ta tolkutetah miula mitä lienöy, ka en mie šua heistä mitänä šelvyä. Tuaš juokšen toisena päivänä ta istuo kokotan rappusieš viereššä vuottamašša šiuta, lintuseni – uuuuu.

Muissatko šie, kun myö tuttavuštuma? No mie täššä šilma eččiessä ta vuottuas’s’a olen muissellun. En tiijä vanhuško jo lähenöy vain mitä, ka šilmäniki koššuttih. Näin kimakkua iäntä ta turpieta kippurahäntyä en kačo ennein ollun nähnyn. Ärähtelit miula, näyttelit luontuoš, ka šehän juštih puoleheš ni oli vetän. Ihaššuin ta miellyin šiuh jotta hirvie. Rupesin hännittämäh, liessitin šiun luokše pätöväiset päivät. Kaikki kylän druuguni hävitin ajuas’s’a niitä luotaš. En kačo lašken lähelläš yhtä ainuttakana. Monet torat oli pitän torata, jotta näyttyä toisilla: šie olet miun ta mie šiun. En tahton ketänä, tiesin, jotta täššä hiän oma Nätti on. No missä šie nyt olet, missä? Armahaiseni, uuuuuu?

A kun mie olin hyppie kattoh šuahen, šilloin kun meilä oli šyntyn enšimmäini poikaparvi. En tietän kunne ni juošša ta mitä ni ruatua. Miun isäntä šilloin vielä oli saperiutun pitällä meččämatalla ta mie en piäššyn šiun ta äpärehien luokše kahteh netälih. Vot oli tuška! Ka šie še väkövänä emänä kaikki olit keštän ta pikkaraisista pitän hyvyä huolta. Šiitä šiula šuuret passipot ta česti! Vielä enämmän rupein šilma armaštamah. No missä šie olet, hyväseni – uuuuuu?

Jo enämpi netälie, kun šiušta ei ole kuullun mitänä viestie. Olen eččin, juoššun kaikki kylänpiät ta huuttorit ristih rastih. Ei hajuokana. En voi, en jakša. Olen vaipun koirakši, šanou rahvaš. Kuuletko šie milma, miun kepiejalkaseni, pistykorvaseni, turpiekarvaseni armaš mielitiettyni? Šilitän šilma, hyvittelen, nuoleškelen ta imeškelen, pureškelen ta hierottelen… Muissatko šitä šuota, mi on miän kotien puolešša välissä. Toičči šie kaimasit miut šiih šuahen, šielä hieroma n’okkua ta šepäsimä erotešša. Tiälä nyt olen, venyn pehmiellä mättähällä ta kaččelen taivašta. Kaunis on, tavottamatoin puitto šie nykyjäh. Armaššan šilma, kuuletko – uuuuu? Šilmät mänöy umpeh, tottaše makuan täššä vähäsen, levähän, moušot šilma šuan unešsa nähä. Missä šie ollet, armahaiseni – uuuuu?

Šain tietyä täštä ihmeheštä muutoma vuosi takaperin Vuokkiniemeššä. Jo šilloin tuli mieleh kirjuttua kotikyläni kahen koiran rakkahuštarinan. Nyt še on pantu talteh, passipo Lembi-kilvan järještäjillä. Kahen koiran rakkahuš, juštih näin. Uškuot tahi elkyät, šemmoistaki voit šattuo. Niillä koirilla oli eri isännät, ka molompien perehet oltih tietosie hännikkähien kaverien lempituntehista. Eryähänä päivänä emäkkökoira oli kipeytyn ta äkkie kuoli. Ka isäkkökoira oli netälin päivät käynyn varteimašša omua mielitiettyöh. Veny ta vuotti šen kojin rappusilla ta kotvasen ajan piäštä ičeki oli katon. Isäntä löysi hänet vašta kevyällä, kun lumet oli šulan. Koira oli männyn šuolla poikeš ihmisien šilmistä kuolomua eččimäh. Ei še voinun elyä omatta armahaisetta, kuoli ikäväh.

Kirjuttan 5.4.2016 Olga Karlova